Kylän naisväki odottamassa säiliöautoa ja puhdasta vettä

Mitä vapaaehtoisuus on kenellekin?

Joillekin se on mahdollisuus tulla viettämään aikaa täysin totutusta poikkeavasssa, ihanan erilaisessa kehitysmaassa, jossa työskentelyn ohessa voi matkustella, bilettää ja saada uusia ystäviä pääosin nuorista, jotka ovat myös vapaaehtoisena samassa maassa samaan aikaan. Tällaisessa vapaaehtoisuudessa on se riski, että työnteko jää vähemmälle ja uusien ystävien kanssa olemisesta ja uuden kokemisesta tulee koko vapaaehtoisajan pääsisältö. Kulttuuriin ei pääse aidosti sisälle, se jää ulkokultaiseksi ja ehkä vähän toisarvoiseksi asiaksi muiden kokemusten rinnalla. Tällainen vapaaehtoisuus houkuttaa erityisesti nuorempia vapaaehtoisia ja tähän tarpeeseen onkin iskeneet monet kaupalliset järjestöt, jotka tarjoavat kalliilla hinnalla valmiiksi suunniteltuja paketteja, joihin kuuluu työskentelyn ohella paljon järjestettyjä aktiviteetteja, jotka houkuttavat nuoria lähtemään vapaaehtoistöihin, vaikka taustamotiivina olisi enemmän lomailu eksoottisessa maassa uusien ystävien kanssa. Toisaalta, jos käytettävissä on vain vähän aikaa, on tällainen vapaaehtoistyö usein ainoa vaihtoehto. Tälle toiminnalle on myös nimi, vapaaehtoisturismi, joka antaa mielestäni vapaaehtoisuudelle myös sen hieman negatiivisen vivahteen, johon on joutunut törmäämään kertoessaan olevansa vapaaehtoistyössä.

Sitten on Etelän vapaaehtoisohjelma, jonka kautta olen täällä itse ja meitä on myös muita,  noin 30 vapaaehtoista eri puolilla maailmaa tälläkin hetkellä. Ohjelman tarkoituksena on löytää motivoituneita osallistujia tarjoamalla relevanttia ja kehitysyhteistyöhön liittyvää työkokemusta oman alansa parista vapaaehtoistyön muodossa. Ohjelmassa ei laskuteta osallistujilta suuria summia, sillä kukin osallistuja hoitaa omat kulunsa itse. Ohjelmaan osallistujat ovatkin keskimääräistä vanhempia, keski-iän ollessa kolmenkympin kieppeillä. Vapaaehtoisajalta saatua työkokemusta arvostetaan Suomessa ja se tarjoaa osallistujilleen mahdollisuuden aidosti kurkistaa suomalaisen kehitysyhteistyön kiemuroihin vapaaehtoisen ollessa itse tärkeässä välittäjän ja sillanrakentajan roolissa suomalaisen ja paikallisen järjestön yhteistyön tukena. Kun itse elää kuukausikaupalla paikallista arkea, näkee joka päivä toimistossa paikallista työkulttuuria, saa olla mukana tekemässä päätöksiä ja toteuttamassa kehitysyhteistyöhankkeen toimintoja yhdessä paikallisten hyödynsaajien kanssa voi sanoa tietävänsä jokseenkin aidosti, millaista työtä ruohonjuuritasolla kehitysmaassa tehdään ja millaisia tarpeita yhteistyölle olisi jatkossa.

Olen erittäin kiitollinen mahdollisuudesta osallistua tähän ohjelmaan, sillä koen saaneeni vapaaehtoisaikani kautta paljon hienoja, monia ajatuksia herättäviä ja lukemattomia huumorintäyteisiä kokemuksia nepalilaisesta kulttuurista ja tästä maasta, jota olen oppinut pitämään kotimaanani viimeiset kuukaudet. Kokemus on vaikuttanut minuun monella tavalla ja kaikkea en vielä pysty edes ymmärtämään ja sanalliseen muotoon pukemaan.  En tunne kuitenkaan olevani surullinen, sillä en ole sanomassa hyvästejä Nepalille ja kaikille uusille tuttaville. Tiedän tulevani joku päivä vielä takaisin. Nyt on kuitenkin aika palata Suomeen, tavata jälleen kaikki ihmiset joita on kovasti jo ehtinyt ikävöidä ja yrittää sopeutua taas suomalaiseen kulttuuriin, jonka on ehtinyt jo jollakin tasolla unohtaa tai tarkoituksella siirtänyt sivuun täällä ollessa. Aikaisemmilta reissuilta palatessani olen kokenut paluushokin vahvempana kuin uuteen maahan saapumisen, kuten usein kulttuurishokkiteorioissa varoitellaankin. Jokaisen reissun jälkeen Suomi näyttäytyy itselleni erilaisena, kun sitä katsoo uusien omaa identiteettiä muovanneiden kokemusten ja ajatusmallien lävitse. Älkää siis ihmetelkö, jos olen aluksi hieman poissaoleva ja vetäydyn omiin oloihini. Siirtymää täytyy aina sulatella hetkisen ennen kuin sen voi hyväksyä ja jatkaa eteenpäin kohden uusia seikkailuja.

Vapaaehtoisaikani täällä Nepalissa alkaa olla lopuillaan, joten nyt olisi varmasti hyvä hetki esitellä vielä tarkemmin oman järjestöni toimintaa. Loo Niva Child Concern Group on paikallisten nuorten itsensä perustama lasten- ja nuorten oikeuksiin erityisesti koulutuksen alalla erikoistunut ruohonjuuritason järjestö. Toiminta keskittyy lähialueen kylien koulujen laadukkaampien oppimisprosessien tukemiseen kouluttamalla opettajia lapsiystävällisempien opetusmenetelmien käytössä, fyysisen kurittamisen lopettamisen puolestapuhumiseen, vanhempien tietoisuuden lisäämiseen koulutuksen merkityksestä ja asenteiden muutokseen koulutuksen tärkeyden suhteen koko kyläyhteisössä. Järjestö pitää tärkeänä työskentelyä erityisesti valtion koulujen kanssa, sillä niiden arvostus ja opetuksen taso on ollut alhaisempi kuin yksityiskoulujen, vaikka lasten oppimistuloksissa ei periaatteessa niin suuria eroja olekaan. Lapsille tarjotaan osallistumismahdollisuuksia lapsikerhotoiminnan kautta, joissa koululaiset voivat oppia omista oikeuksistaan ja ottaa aktiivisemman roolin oman koulutuksensa suhteen. Tämä laadukkaaseen kouluopetukseen tähtäävä kehitysyhteistyöhanke toteutetaan yhteistyössä suomalaisen kumppanin Interpedian kanssa ja tulokset ovat olleet tähän mennessä innostavia.

Koulujen kehittäminen lapsiystävällisiksi on Loo Nivan toiminnan keskiössä

Loo Niva on arvostettu toimija yhteisössään ja koulujen opettajat ovat innoissaan päästessään osallistumaan Loo Nivan järjestämiin koulutuksiin. Minullakin on ollut mahdollisuus päästä mukaan koulutuksiin, joissa opettajat keskustelivat lasten oikeuksista, osallistavista opetusmenetelmistä ja vaihtoivat aktiivisesti vinkkejä lapsiystävällisemmän kouluopetuksen kehittämisen suhteen. Koulutuspäivät olivat täynnä naurua ja illalla aina kokoonnuimme saliin tanssimaan ja pitämään hauskaa. Naisopettajat opettivat minulle joitakin perinnetanssien liikeitä ja tottakai taidot otettiin käyttöön illanvietossa. Loo Niva tarjoaa jatkossa koulutusmahdollisuuksia myös peruskoulun opettajille, joista suurin osa on naisia, jotka usein unohdetaan koulutushankkeissa korkeamman asteen (mies)opettajien varjoon.

Opettajat suunnittelivat toiminnallisia opetustuokioita ja pohtivat lapsiystävällisen koulun merkitystä Loo Nivan koulutuksessa

YK:n vuosituhattavoite numero kaksi, peruskoulutuksen ulottaminen kaikille, ei ole vielä toteutunut Nepalissa, mutta Loo Niva omalla työllään edesauttaa tavoitteen toteutumista Kathmandun laakson laitamilla. Pääsin vierailemaan eräässä Loo Nivan tukemassa koulussa, jossa opettajat kertoivat, että heidän koulunsa lapset ovat pääasiassa köyhien maanviljelijäperheiden lapsia, joiden vanhemmilla ei ole aikaa tai kiinnostusta ottaa vastuuta lastensa koulunkäynnistä. Koulussa oli 135 oppilasta ja seitsemän opettajaa. Koulu saa tukea Loo Nivalta ja muilta paikallistason toimijoilta, jotta koulun infrastruktuuria voidaan parantaa. Nyt koulurakennus oli varsin pieni ja luokkahuoneita ei ole tarpeeksi. Uusi koulurakennus on rakenteilla ja opettajilla on kovat odotukset uudistusten suhteen. Nyt koulussa on vain luokat 1-5, mutta uuden rakennuksen myötä koulu voidaan laajentaa koko peruskoulun 1-8 luokat kattavaksi kokonaisuudeksi. Tämä uudistus auttaa myös koulupudokkuusongelmassa, sillä aikaisemmin perheen isoimmat lapset ovat joutuneet siirtymään viidennen luokan jälkeen johonkin toiseen lähialueen kouluun ja samalla pienemmät sisarukset ovat joutuneet lopettamaan koulun kesken. Lasten koulumatkat ovat usein pitkiä, joten pienemmät sisarukset tarvitsevat isompia tuekseen kulkemaan yhdessä koulumatkat. Koulurakennuksen uudistuksen myötä kaikilla saman perheen lapsilla on mahdollisuus käydä tulevaisuudessa koko peruskoulu turvallisesti samassa pihapiirissä.

Bal Kumari Primary Schoolin opettajat ylpeinä uuden rakenteilla olevan koulurakennuksen edessä

Loo Nivalla ja Intepedialla on myös yhteinen koulutustuki-ohjelma, jossa suomalaiset kummit tukevat paikallisten heikommassa asemassa olevien perheiden lasten koulunkäyntiä. Kummien tuella maksetaan vähävaraisten perheiden lasten koulumaksut ja tarjotaan koulupuku sekä opiskelumateriaali vuosittain. Kummiohjelmaan kuuluu myös perheiden koulutusmyönteisemmän asenteen tukeminen. Maaseudulla tyttöjen koulutuksen tärkeys jää usein jalkoihin poikien koulutuksen ollessa perheissä enemmän itsestäänselvyys. Tosin köyhemmissä perheissä myös poikien kouluttaminen on vaikeaa, sillä koulupuvut ja materiaalita maksavat ja lapsia tarvitaan pelloille työvoimaksi hankkimaan perheen elinkeinoa vanhempien apuna. Mahdollisuus koulunkäyntiin nostaakin kummilasten huulille leveän hymyn. Tätä oli hienoa todistaa, oikeaa oppimisen riemua pienessä kyläkoulussa, jossa vierailimme jakamassa uuden kouluvuoden koulupukuja lapsille.

Loo Nivan toimisto sijaitsee Sainbun taajama-alueella Kathmandun laakson etelärinteillä. Toimistossa työskentelee yhdeksän henkilöä ja viimeiset kuukaudet myös minä olen kuulunut osaksi toimiston porukkaa. Loo Nivassa nauru raikaa ja hommia paiskitaan iloisella ja innostuneella asenteella. Itse olen päässyt mukaan kehitysyhteistyöhankkeen hallinnolliseen työhön valmistellen UM:n vuosiraporttia ja ollen mukana uuden hankkeen suunnitteluprosessissa. Tuotan materiaalia opettajankoulutukseen ja olen tehnyt myös tiedotustyötä. Olen erittäin tyytyväinen työnkuvaani, joka on monipuolisesti mahdollistanut kokonaisvaltaisen tutustumisen järjestön toimintaan. Loo Niva tekee hienoa työtä ja ottaa vapaaehtoisen mukaan kaikkeen toimintaansa, joten parempaa työpaikkaa en olisi voinut toivoa.

Loo Nivan toimisto

Koulutuksen kentällä Nepalissa on vielä paljon työnsarkaa jäljellä, mutta Loo Niva tekee oman osansa mahdollistaakseen kaikkien lasten oikeuden koulunkäyntiin. Vuosituhattavoitteiden saavuttaminen on edelleen mahdollista ja toivonkin kovasti, että seuraavien viiden vuoden aikana peruskoulutus pystytään ulottamaan kaikkien Nepalin lasten ulottuville. Ja toivon myös, että lapsilla olisi mahdollisuus käydä koulunsa loppuun, oppia lukemaan ja sitä kautta saada vaikutusmahdollisuuksia oman tulevaisuutensa suhteen.  Nepal tarvitsee myös tulevia sukupolvia, joten lasten koulutukseen tulisi panostaa jatkossakin täysillä, kuten Loo Niva tekee. Toivottavasti maan poliittinen tilanne myös pian selkeytyisi, jotta opiskelu ja koulunkäynti täysipainoisesti mahdollistuisi. Lakkojen vuoksi koulunkäynti keskeytyy usein ja kunkin luokka-asteen oppisisällöistä jää osa opettamatta, jolloin laadukkaan koulutuksen idea jää vain haaveen tasolle.

Tässä vielä linkki kirjoittamaani artikkeliin Loo Nivan toiminnasta: http://www.finland.org.np/public/default.aspx?contentid=193984&nodeid=35062&contentlan=1&culture=fi-FI

Hauskaa huomata, että ruokakulttuurit puhuttelevat meitä etvoja eri mantereilla samaan aikaan. Tässäpä lyhyt esittely nepalilaisesta ruokakulttuurista. Dal bhat on nepalilainen perinneruoka, jota syödään joka päivä aamuin illoin isot lautaselliset. Ruokana se on hyvin ravintorikasta, sillä ateriaan kuuluu sekä proteiineja, hiilihydraatteja että vitamiineja. Ruoan perustana on riisi, nepaliksi bhat, jonka kanssa tarjoillaan linssejä (dal), vihannescurrya (tarkari) eri muodoissa, lihansyöjille lisäksi lihaa ja usein mausteeksi tulista pickle-kastiketta.  Dal bhateja on yhtä monenlaisia kuin on kokkejakin.

Nepalissa kasvikset vaihtuvat kausittain, keväämmällä oli kukkakaalikausi ja tällä hetkellä saa hyviä kesäkurpitsoja ja munakoisot ovat jo tuloillaan. Täällä olen myös saanut maistaa makeimpia ja kauniimman punaisia tomaatteja kuin missään muualla.  Dal bhatissa on siis yleensä paistettuja kausivihanneksia ja usein  myös pinaattia. Yksi muuttumaton tekijä Dal bhatissa kuitenkin on kaudesta toiseen: ruokaa tulee lautaselle aina ihan valtavan suuri määrä.  Riisiä on syöjää kohden vähintään neljä viisi desiä, tähän päälle vihanneskastike ja monenlaiset alkupalat, jos kyseessä on illallinen. Olen tottunut syömään Suomessa ihan normaalikokoisia annoksia, mutta täällä Dal bhat -päivinä lopun ruoasta joutuu kiskomaan väkipakolla ja suomalaisella sisulla sisuksiinsa. Muutaman kerran olen kovasti pahoitellen joutunut jättämään hieman riisiä lautaselle ja heti ollaan oltu huolissaan, että eikö se ollut hyvää ja et kai vain ole kipeä, kun et syönyt kaikkea ja ottanut lisääkin, kuten tapoihin kuuluu. Dal bhat on erinomaisen hyvää, mutta onneksi sitä ei ole tarjolla ihan joka päivä. Hauska yksityiskohta ruokailutilanteissa on se, että ensin syödään ja vasta sen jälkeen tarjoillaan juomista. Syöminen tapahtuu usein miten lusikalla ruokalajista riippumatta.

Nepalissa saa maistella monenlaisia herkkuja, mutta Dal bhatin rinnalle nostaisin nepalilaisten omat suosikkipikaruoat momot ja nuudelit. Momot ovat ohueen taikinaan leivottuja pieniä nyyttejä, joita saa monenlaisilla täytteillä vihanneksista buffalonlihaan. Nuudeleita täällä paistetaan hieman ja lisätään niihin kasviksia tai lihaa, jolloin saadaan aikaan helposti täysipainoinen chow mein ateria. Helppoa, halpaa ja hyvää!

Erikoisempaa herkkua on hakattu riisi, beaten rice, jota syödään sellaisenaan kuumentamatta. Riisinjyvät on hakattu litteiksi ja ne muistuttavat kaurahiutaleita, mutta ovat erittäin kovia pureskella. Beaten ricen kanssa tarjoillaan yleensä kasviscurrya, tarkaria sekä lihaa tai kasvisvaihtoehtona esimerkiksi sienipaistosta. Beaten ricea tarjoillaan myös juhlissa sekä uhrataan jumalille temppeleissä. Riisi on hyvin tärkeä raaka-aine Nepalissa, sitä syödään paljon ja ihmetellään, kun itse syön riisiä enintään kerran päivässä, enkä kahdesta kolmeen kertaa päivässä, kuten paikalliset.

Riisi kuuluu olennaisena osana myös nepalilaisiin häihin

Pääsin tutustumaan myös Kathmandun laakson suurimman etnisen ryhmän, newareiden, perinneruokiin juhliessani äitienpäivää Khokanan kylässä. Äitienpäivänä perheen tyttäret valmistavat äidille, isälle ja isovanhemmille hienon juhla-aterian, jonka he tarjoilevat kunniavieraille suurella arvostuksella. Ruokailun alussa on seremonia, jossa kukin tyttäristä antaa vanhemmilleen ja isovanhemmilleen polvistuen ruoka-aineksia, joista uhrataan ensin jumalille ja sen jälkeen vasta juhlavieraat asettavat ruoka-aineet lautaselleen. Aina tarjotessaan ruokaa tyttäret koskettavat otsallaan juhlavieraan kumpaakin polvea arvostuksen osoituksena. Sama tapahtuu juomille, joita tarjotaan kolme täyttökertaa: ensimmäisestä lasillisesta sirotetaan maahan uhraus jumalille ja otetaan kulaus, jonka jälkeen lasi täytetään piripintaan, sitten otetaan vielä kaksi uutta kulausta, joiden välillä lasi täytetään täyteen ja juoman tarjoaja koskettaa otsallaan kunnioituksen merkiksi kunniavierasta polviin. Ennen syömistä äidille tuotiin myös lahjoja, jotka pitivät sisällään uuden kurthakankaan ja koruja. Ruoan päätteeksi tarjoiltiin teetä ja jälkiruokia, joista parhaimpina maistuivat vappumunkin makuiset leivonnaiset, jotka oli pursotettu kukan muotoiseksi tippaleipämaiseksi koristeelliseksi kuvioksi ja sen jälkeen uppopaistettu. Epäterveellistä mutta hyvää, niinhän se yleensä menee. Myös sokeriruo ‘ osta valmistettu kova karamelli oli nepalilainen erikoisuus, johon tykästyin.

Nepalissa uskonto ja henkisyys ovat luonnollinen osa ihmisten elämää, sitä ei voi irrottaa erilliseksi kulttuurista ja jokapäiväiseen arkeen liittyvistä rutiineista. Katukuvassa uskonnollisuus on läsnä.

Kaupungilla liikkuessani en voi olla törmäämättä temppeleihin lähes joka kadunkulmassa, näen jokapuolella pieniä alttareita ja patsaita, jotka on koristettu punaisella tikavärillä. Tämä kaikki soljuu näkökentässäni luonnollisessa harmoniassa Internet-kahviloiden, myyntikojujen ja mainosplakaattien seassa.

Mutta uskonto onkin täällä hyvin luonnollinen osa ihmisten elämää, sillä Nepal oli vielä muutama vuosi sitten maailman ainoa hindukuningaskunta, jossa vallitsi tiukka kastijärjestelmä. Nykyisin valtio on sekulaarinen ja eri uskonnot ovat sallittuja ja hyväksyttyjä. Noin 80 % väestöstä on hinduja, 10 % buddhalaisia, 4 % muslimeja ja 6 % muita uskontoja harjoittavia. Pääuskonnot hindulaisuus ja buddhalaisuus ovat kuitenkin sekoittuneet monen nepalilaisen arjessa toisiaan täydentäviksi elämänfilosofioiksi, eikä niitä koeta tärkeäksi erottaa tiukasti toisistaan. Uskontojen harmonisaatio vaikuttaa myös nepalilaisten elämänasenteeseen, sillä suvaitsevaisuus ja muiden uskontojen arvottaminen vähempiarvoiseksi ei ole tarpeellista vaan kaikkien kukkien annetaan kukkia.

Patanin Durbar Squarella on kauniita hindutemppeleitä

Uskonnot näkyvät myös nepalilaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon keskeisenä osana kuuluvissa festivaaleissa, joista riittää kullekin kuukaudelle ja melkein kullekin viikollekin omansa kaikki uskonnot huomioiden. Osaa juhlitaan koko maassa, osa on pienempiä paikallisia juhlia. Itse olen päässyt todistamaan helmikuussa Maha Shivaratria, Shivan syntymäpäivää, jonka aikana Kathmandussa sijaitsevaan hindujen pyhimpään temppeliin Pashupatinathiin vaeltaa pyhiä miehiä, sadhuja, Intiasta, Sri Lankasta ja Myanmarista saakka. Näiden etelästä saapuvien pyhien miesten mukana sanotaan matkaavan lämmin kevättuuli ja Nepalin kevätkauden katsotaankin alkavan Shivan syntymäpäiväjuhlasta.

Voilamppuja Boudhassa

Olen päässyt osallistumaan myös Holiin maaliskuussa, uuden vuoden juhlintaan huhtikuussa, ihmetellyt Patanissa rakennettavaa isoa vaunua ennen chariot-festivaali Rato Machhendranathia ja juhlistanut toukokuussa Buddhan syntymäpäivää Boudhassa sytytellen voilamppuja tuhansien muiden kanssa Buddha Jayantina. Varsinainen festivaalikausi ajoittuu kuitenkin syksylle, jolloin parin viikon aikana on suurimmat festivaalit Dahsain ja Tihar sekä monta muuta mielenkiintoista festivaalia.

Bhaktapurin Bisket Jatra chariotkärry alkutekijöissään ennen koristelua

Kumari, elävä jumalhahmo pienen tytön ruumiissa, on ehkä yksi kiehtovin uskonnollinen ilmiö Nepalissa. Syyskuussa Indra Jatra festivaalin yhteydessä jumalhahmo laskeutuu tavallisen kansan pariin näyttäytymällä ikkunassa. Uusi tyttö valitaan 7-8-vuotiaana isosta kokelasjoukosta ja hän palvelee kumarina, kunnes hänen kuukautisensa alkavat. Tämän jälkeen arvovaltaiseen kumarin rooliin valitaan uusi pikkutyttö. Kathmandun Durbar Squaren vieressä asuva Kumari on pääroolissa, mutta myös Patanissa on oma kumarinsa, jolla on tärkeä rooli erilaisissa uskonnollisissa tapahtumissa.

Patanin Kumari

Buddhalaisia stupia olen ihastellut Nepalissa kovasti ja Boudhanathin stupa on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti Buddhan syntymäpäiväjuhlat olivat hieno kokemus, kun saimme nauttia taianomaisesta tunnelmasta illan pimetessä ja Boudhanathin alueen tuikkiessa voilamppujen valossa tuona täysikuisena iltana. Toinen hieno kokemus oli vierailla Patanissa buddhalaisessa kultaisessa temppelissä, jossa kultaiset patsaat ja ornamentein koristellut ovet saivat vieraan tuntemaan astuneensa entisaikaiseen satumaailmaan.

Järjestetyissä avioliitoissa kaikki tapahtuu usein hyvin nopeassa tahdissa: avioliittoa yleensä järjestää jokin yksi henkilö, joka tuntee kummatkin perheet ja toimii perheiden välillä mediaattorina välittäen tiedustelut perheille kiinnostuksesta antaa tyttärensä ja poikansa tavata. Tapaaminen järjestetään yleensä valvotuissa olosuhteissa esiliinan ollessa paikalla, mutta nuorille annetaan myös mahdollisuus olla hetken rauhassa ja aikaa tutustua. Usein tyttö pysyy tapaamisen ajan kainosti hiljaa hymyillen pojan jutellessa. Tapaamisen jälkeen nuorilta kysellään perheessä, että miltä toinen vaikutti ja olisiko avioliiton mahdollisuus olemassa. Tyttö pysyy usein edelleen hiljaa myöntymisen merkkinä ja poika tekee kosinnan, jos tapaamisessa on ollut miellyttävä ja avioliittoa suosiva tunnelma. Kun kosinta on suoritettu ja hyväksytty, mediaattori neuvottelee morsiamen perheen kanssa häävieraiden lukumäärästä, ruoista ja muista kuluista. Järjestetty avioliitto voi olla myös sellainen, jossa puolisot tapaavat toisensa ensimmäisen kerran vasta hääpäivänä vanhempien valitessa sopivan puolison lapselleen. Näissä tapauksissa hääpäivä on varmasti tuhat kertaa jännittävämpi ja kauhistuttavampi kokemus.

Häät ovat usein  kolmipäiväisiä: ensin on kihlajaiset, seuraavana päivänä hääseremonia tytön kotipaikassa ja sitä seuraavana päivänä miehen puolen juhlat miehen kotipaikassa. Häiden jälkeen hääpari kiertää kuukausikaupalla vierailemassa uusilla sukulaisilla ja muuttaa joko sulhasen kotitaloon sulhasen vanhempien seuraksi tai omaan kotiinsa, jos sellaiseen on varaa. Häät ovatkin morsiamelle usein surullinen tilaisuus, sillä hän siirtyy sulhasen sukuun ja joutuu jättämään vanhempansa ja kotipaikkansa. Morsian ja hänen sukunsa itkevätkin usein vuolaasti erotessaan, kun sulhanen sukulaisineen ja ystävineen vie hääseremonian jälkeen illalla tytön uuteen kotipaikkaansa. Uuteen kotitaloon astumisessa on usein seremoniallisia vivahteita, sillä talo on valaistu kynttilöin ja uusi anoppi toivottaa miniänsä tervetulleeksi lämpimästi taloonsa. Aika näyttää, miten yhteiselo uudessa huushollissa alkaa sujua ja yleensä tuore aviomies saattaa joutua välikädeksi äitinsä ja vaimonsa selvitellessä reviirejään joko hienovaraisesti tai vähän räväkämpään tyyliin. Heti häiden jälkeen tunnelma on kuitenkin auvoinen, mutta jännittävä.

Hääseremonia eteni tietyllä kaavalla: seremoniassa tytön sukulaiset pesivät hääparin jalat puhtauden merkkinä, pirskottivat vettä hiuksiinsa ja suuhunsa kunnioituksen osoituksena ja ripottelivat kukkasia hääparin päälle.

Vieraat tekivät hääparin otsiin tikat siunauksen merkkinä sekä antoivat vaimolle isomman lahjan paketissa ja kummallekin rahakirjekuoret. Tämä seremonia kesti tunnin, muut seremonialliset elementit hieman vähemmän aikaa.

Sulhanen värjäsi morsiamelleen ensimmäisen kerran otsajakaukseen oranssilla värillä naimisissa olevan naisen merkin (nepalin kielellä sindur) ja laittoi ensimmäisen kerran tikan vaimonsa otsaan merkkinä avioliitosta, joka tulee kestämään ja jota ei voida rikkoa.

Monenlaisia muitakin seremoniallisia eleitä näimme ja niihin kuului aina seremoniaa varten rakennetun neliönmuotoisen alttarialueen kiertäminen morsian edellä ja sulhanen perässä kellonsuuntaan. Alttarialueen keskellä paloi tuli nuotiossa, reunoille oli asetettu jumalille uhrattua juomaa ja ruokaa. Seremoniaa hoitavien miesten toimesta hääparia siunattiin mm. ruoalla, juomalla, kukkasilla, värjätyllä vedellä ja tikajauheella.

Lahjojen anto: morsiamen vanhemmat ja sukulaiset antavat hääparille usein isojakin lahjoja, kuten sohvakaluston, tv:n, tietokoneen, muita oman kodin perustamiseen tarvittavaa taloustavaraa ja joskus sulhaselle jopa auton tai moottoripyörän, jos sulhanen perheineen on esittänyt toiveen sellaisen saada. Nepalilaisissa häissä intialaisen perinteen mukaan on myös riskinsä morsiamen perheelle, sillä yhä edelleen monissa avioliitoissa, eritoten järjestetyissä avioliitoissa, on myötäjäisperinne voimissaan. Joskus myötäjäisistä ei sovita, mutta on myös mahdollista, että sulhanen perheineen vaatii isoja myötäjäisiä autoineen ja televisioineen, jolloin köyhän perheen tyttären naittaminen tulee kalliiksi. Ei ole lainkaan tavatonta, että perhe joutuu ottamaan lainaa pystyäkseen kattamaan myötäjäisistä tulleet kulut ja jääden lainakuoppaan loppuelämäkseen. Myötäjäiset on kuitenkin maksettava, sillä jos sovittuja asioita ei ole toimitettu sulhasen kotipaikkaan hääjuhlien loppuun mennessä, saattaa morsian kohdata väkivaltaa sulhasen suvun taholta ja pahimmassa tapauksessa morsian surmataan. Tyttärensä hyvinvoinnin ja mahdollisen vahingoittamisen pelossa vanhemmat sitten hankkivat mittavat häälahjat miellyttääkseen sulhasen puolen sukua.

Hääjuhlassa vieraat viihtyivät hyvin ja juhlatila täyttyi iloisesta jutustelusta. Ruokaa oli tarjolla ja seremonioita odotellessaan miesväki kokoontui pelaamaan korttia häätilan reunamille. Naisväki taasen keskittyi juttelemaan keskenään, ihastelemaan morsiamen asua ja nauttimaan juhlan tunnelmasta. Naimisissa olevat naiset kantoivat ylpeinä punaisia sarejaan ja vihreää kaulakorua, naimattomat naiset seurasivat tarkasti seremoniaa mahdollisesti omat tulevat häänsä mielessään.

Hääseremonia oli kaiken kaikkiaan äärimmäisen kiehtova kokemus, sillä jatkuvasti oli miellyttävällä tavalla pihalla siitä mitä tapahtuu, mutta hyvin innostuneena yritti pysyä kärryillä siitä, mitä seremonian missäkin vaiheessa tapahtuu ja miksi. Hieman omaa tunnelmaa hämmensi se, että morsian näytti koko juhlan ajan hyvin surulliselta, ahdistuneelta ja kainolta luoden katseensa vain kohden maata, eikä vaihtanut sanaakaan sulhasen kanssa, mutta tämä kaikki kuului asiaan. Vaikka pariskunta tuntisikin toisensa hyvin jo ennakolta, on hääpäivä yleensä niin jännittävä, että silloin jutustelu jää vähemmälle ja keskitytään seremonioihin täysillä. Avioliitto nepalilaiseen tapaan antoikin paljon ajattelemisen aihetta.

Tyttö teki kovasti töitä saavuttaakseen peruskoulun päättötodistuksen ja kymmenennen luokan jälkeen selviydyttyään päättökokeista hänen haaveensa kävi toteen. Hän oli ensimmäinen perheessään, joka on saanut pitää peruskoulun päättötodistusta kädessään. Hänen vanhempansa ovat koulua käymättömiä maanviljelijöitä, jotka elävät yksinkertaista elämää viljellen maata ja noudattaen perinteisiä tapoja. Tytön täyttäessä 18 vuotta alkoivat vanhemmat puhua hänelle avioliitosta, joka olisi luonnollinen jatke, kun tytär oli nyt valmistunut peruskoulusta ja hän tarvitsee uutta tekemistä elämässään. Tytärtä ajatus ei miellyttänyt, vaan uusi unelma ammatin hankkimisesta oli paljon vahvempana hänen mielessään.

Niinpä tytär päätti pitää oman päänsä ja lähteä kaupunkiin opiskelemaan kaksivuotiseen opettajaoppilaitokseen, jossa hän saisi koulutuksen nepalin- ja englannin kielissä, matematiikassa, kasvatustieteissä ja nepalin yhteiskuntatiedossa valmistuen peruskoulun opettajaksi. Tytöllä ja tämän perheellä ei kuitenkaan ollut varaa maksaa opinnoista, joten avuksi tuli kaupungissa asuva sukulaisperhe, joka tarjosi tytölle asuinpaikan ja ylläpidon sekä hieman rahaa opiskelun mahdollistamiseksi tytön työpanosta vastaan. Tyttö muutti sukulaisperheeseen, jossa hän vastasi siivoamisesta, ruoanlaitosta ja sukulaislasten hoidosta käyden opiskelemassa aina iltapäiväisin. Aamut alkoivat viiden aikaan ruoanlaitolla ja tiskaamisella, tämän jälkeen koti oli siivottava, pyykit pestävä, juoksevista asioista huolehdittava ja sitten olikin aika lähteä opiskelemaan. Koulun jälkeen täytyi valmistaa iltaruoka, tiskata astiat ja vasta sen jälkeen oli aikaa tehdä kotitehtäviä ja lukea tentteihin. Usein tyttö oli talossa ensimmäinen, joka heräsi aamulla ja viimeinen, joka illalla painoi päänsä tyynyyn ja nukahti ansaittuun uneen.

Olen tutustunut viimeisten viikkojen aikana tähän päättäväiseen nuoreen neitiin paremmin ja tänään hän kertoi minulle tarinansa. Uskon, että hän tulee läpäisemään tällä viikolla käynnissä olevat ensimmäisen opintovuotensa tentit mallikkaasti ja pääsee ansaitsemalleen kuukauden kesälomalle. Uskon myös, että hän opiskelee ensi vuonna yhtä tunnollisesti valmistuakseen haaveenaan palata omaan kotikyläänsä peruskoulun opettajaksi. Voin jo sieluni silmin nähdä hänet kotikylänsä koulussa laulamassa oppilaidensa kanssa nepalilaisia lauluja, joista hän niin kovin pitää. Tällaisia nuoria naisia Nepal tarvitsee, ja olen onnekas saadessani kutsua häntä ystäväkseni.

Autokanta Kathmandun laakson alueella on hyvin vanhaa. Tienvarsilla on paljon autokorjaamoja, joissa busseja, takseja, tempoja ja muita kulkuvälineitä nakutellaan kuntoon niiden väsähtäessä liikenteen sekaan.  Liikenne tuntuu ensinäkemältä aivan kaoottiselta, mutta pikku hiljaa siihen oppii suhtautumaan kuten paikalliset, paheksuen mutta käytännöllisesti. Liikennevaloja ei juurikaan ole tai ne eivät ole toiminnassa. Kadun yli kyllä pääsee, kun kulkija on varustettu sopivalla määrällä uskallusta ja määrätietoisella asenteella. Käsi ojossa stop-merkkinä autoille astellaan liikenteen sekaan, kaista kerrallaan ja hups, taas on yksi katu ylitetty mallikkaasti, turvallisuudesta en mene kyllä vannomaan. Kaikkeen tottuu ja olemmekin täällä jo naureskelleet, että tästä käsieleestä voi olla vaikeaa päästä heti eroon Suomeen palattuaan.

Bussissa matkustaminen on täällä aina yllätyksiä täynnä. Joissakin liput ostetaan etukäteen, toisissa vasta matkan aikana bussin rahastajapojalta. Jos liput ostetaan vasta matkalta, on hyvä olla jonkinlainen käsitys hinnasta, sillä helposti rahastaja laittaa hintaan turistilisän, joka tosin ei suomalaisen kukkarossa niin kovasti tunnu, mutta periaatteen vuoksi tasa-arvoinen rahastus kaikilta matkustajilta olisi suotavaa. Bussimatkat kaupunkien sisällä tai Kathmandun laakson alueella kaupunkien välillä vaihtelevat 10 rupiasta 30:neen rupiaan (0,10-0,30€). Tällä hinnalla saa yleensä seisomapaikan täyteenahdetussa minibussissa tai vähän isommassa  bussissa, ja hyvällä tuurilla pääsee myös istumaan. Kyyti on tasaisen töyssähtelevää mahanpohjassa saakka tuntuvaa pomppimista ja välillä kaahailua muun liikenteen seassa tai seisomista ruuhkassa pitkiäkin aikoja. Autojen, mopojen ja bussien tööttäily ja kaoottisen liikenteen seuraaminen luovat matkustamiseen oman pikantin lisänsä.

Matka saattaa sujua varsin nopeastikin, mikä on vain hyvä juttu kuumana kesäpäivänä, sillä busseissa ei ole ilmastointia hienoimpia pitkänmatkan turistibusseja lukuunottamatta (ja niissäkin se toimii joko täysillä tai ei lainkaan). Usein kuitenkin kilometreissä lyhyeltä tuntuva matka saattaa kestää tunteja, sillä matkan varrelle mahtuu liikenneruuhkia, onnettomuuksia ja bussin rahastajapoika saattaa pysäyttää bussin pitkiksikin ajoiksi haaliakseen kyytiin lisää asiakkaita. Aina on tilaa yhdelle, tai vaikka useammalle,  ja katolle mahtuu myös. Lisää tilaa tehdään rahastajapojan avatessa minibussin ikkunan ja ohjaillessa ulkopuolelta sisällä bussin käytävällä seisovia matkustajia siirtymään tiettyihin kohtiin lomittain ja limittäin kuin tetrispelissä konsanaan. Kun palikat ovat oikeassa järjestyksessä ja uusille matkustajille on saatu lisää tilaa voi matka jatkua. Seuraavalla pysäkillä matkustajien haalinta jatkuu, vaikka bussi tursuaa matkustajia ja protestiääniä bussin sisältä kuuluukin. Helpotuksen tunne oman pysäkin lähestyessä onkin suuri, mutta edessä on usein vielä se suurin koitos, sillä bussista täytyy päästä myös ulos. Pysäkin kohdalla täytyy huudahtaa rahastajapojalle tiedoksi poisjääntiaikeet ja alkaa tunkeutua väkijoukon keskeltä kohden ovea. Täällä ei ole tapana väistää muita matkustajia, joten ulospääsy vaatii voimaa ja notkeutta, mutta voi sitä ihanaa tunnetta, kun jalat ovat taas tukevasti maan pinnalla ja bussi kaasuttaa tiehensä aina vaan uusia asiakkaita haalien bussipojan huutojen siivittämänä.

Bussin ikkunasta voi kuitenkin helposti tarkkailla matkan aikana vaihtelevia maisemia. Kathmandun laaksoon mahtuu monenlaisia asuinalueita hökkelikylistä hienoihin luksusasuinalueisiin. Yhden bussimatkan aikana voi helposti nähdä linnamaisia nelikerroksisia omakotitaloja muurien suojassa ja toisaalta myös pieniä, yhden huoneen tai muutaman metrin levyisiä taloja ilman ovia ja ikkunanpuitteita. Elintasoerot laakson alueella ovat valtavat, heikoimmin asuvat usein maalta kaupunkiin muuttaneet perheet yhden pienen huoneen asunnoissaan. Vuokrat ovat myös suhteellisen kovia kaupungeissa, sillä helposti pienestä huoneesta voi joutua maksamaan keskivertotyöläisen kuukausipalkan verran, n. 2000-3000 rupiaa (n.20-30€/kk). Tämän vuoksi monilla perheillä ei ole varaa kuin yhteen huoneeseen, jossa tehdään kaikki päivittäiset askareet ja yöllä nukutaan koko perheen ja mahdollisesti kaupunkiin töihin tai opiskelemaan tulleiden sukulaislasten kesken. Mutta sopu sijaa antaa, niinhän se menee.

Monenlaisia taloja Kathmandussa sulassa sovussa vieretysten

Katto pään päällä luo kuitenkin turvan suurkaupungin vaaroja vastaan. Kaduilla näkee myös kodittomia katulapsia, joista osa haistelee liimaa selvitäkseen arkitodellisuudesta sekä kaduilla asuvia kerjäämällä elantonsa saavia ihmisiä, joista osalla on joku näkyvä vamma ja osa yrittää kerätä elantoa lapsikatraan avustamina. Yhtäkaikki nämä kaupungin katujen nurjemmat puolet saavat itselle huonon omantunnon omasta etuoikeutetusta asemasta ja samalla huolen eritoten lasten pärjäämisestä, sillä riski hyväksikäytön uhriksi joutumisesta on kaduilla asuvien lasten kohdalla hyvin suuri.

Illan pimetessä kadut muuttuvat vaarallisiksi

Kathmandun kaduilla huristelee myös pieniä tempoja, joissa on usein naiskuski. Takaovi puuttuu, mutta tuuletus ainakin pelaa avoimesta oviaukosta matkan aikana.

Tempojen ohella kaduilla suhailee tuhansittain moottoripyöriä, skoottereita ja polkupyöriä. Näiden ohella kaduilla näkee myös isoja valkoisia YK:n katumaastureita antennit keulassa töröttäen kuin taisteluun valmistautuvat soturit miekkoineen.

Kaupungin laitamilla ja vuoristoteillä vastaan tulee pitkiä rekkajonoja. Kathmandun kadunvarsilla liikenteen sekaan mahtuu myös kaupustelijoiden vihanneskärryjä, asuinalueilla kaupustelu on helpompaa suoraan polkupyörän selästä.

Lehmä, katukoira tai vuohi ei myöskään ole vieras näky Kathmandun kaduilla.

Nepalin taksikanta koostuu Suzuki-merkkisistä pikkuautoista, joihin saa mahtumaan pari matkailijaa rinkkoineen helposti. Sisustus vaihtelee pitsikirjailluista penkinpäällisistä värivaloin koristeltuihin ikkunoihin, kukin kuski on tuunannut oman autonsa itselleen mieluisaksi. Taksissa voi palaa sisällä myös suitsukkeita tai takapenkki olla märkä pesun jäljiltä, mutta tähän auttaa pieni matonpala, jonka voi asettaa takapuolen alle, jotta se ei kastu matkan aikana. Taksimatkatkaan eivät ole hirveän kalliita, sillä lyhyt kyyti Kathmandun kaduilla kustantaa n. 200-300 rupiaa (n. 2-3€) ja hieman pidempi matka kaupunkien välillä maksaa jotain 500-1000 rupian väliltä (5-10€). Kuitenkin yhden viikon työmatkat bussilla tulevat halvemmaksi kuin yhdensuuntainen taksimatka Kathmandun kaduilla, joten paikalliset harvemmin käyttävät takseja.

Kathmandun turistialueella Thamelissa näkee myös riksoja, joita on tarjolla joka kadunkulmassa. Länsimaalainen saa kuulla päivän mittaan kymmeniä huudahduksia taksi- ja riksakuskien tarjotessa kyytejä sekä jatkuvaa tööttäilyä, jolla onkin usein monta eri merkitystä. Aluksi tööttäilyä hätkähti ja oli aina väistämässä tienreunaan, nykyään siihen on niin tottunut eikä siitä enää välitä, sillä tuskin auto nyt ihan päälle ajaa, vaikka välillä kylki kyljessä mennäänkin kadulla ja peili saattaa hipaista ohikulkijaa. Tööttäilyt eivät ole yleensä suunnattu kellekään tietylle kadulla kulkijalle, vaan ne ovat yleisiä varoituksia mutkissa, ruuhkakohdissa tai ihan muuten vaan ajamisen ilosta töräytettyjä mielenilmauksia. Välillä autoilijat käyttävät tööttiä jatkuvalla syötöllä, ajaessaan kadulla varoitellen ihmisiä tulemasta eteen tai töötti pohjassa jonottaessaan ruuhkan purkautumista. Tööttäilyn kuuntelu ei kuitenkaan käy pitkäveteiseksi, sillä liikenteessä on lähes yhtä monta erilaista tööttiääntä kuin on kulkuneuvoakin: on pitkiä sarjatööttäyksiä, rytmikkäitä ja eri voimakkuuksilla kuuluvia tööttäysääniä, loppuakohden hiljentyviä hienoja sarjoja ja ihan perustööttäilyä kuskin päättämällä tahdilla.

Liikenne Kathmandun kaduilla saattaa tuntua sekopäiseltä, ja yleensä se sitä onkin, mutta kyydissä ollessa ei ole enää pitkään aikaan osannut pelätä, jännittää ahtaita välejä, jonne kuskit innokkaina ja kovallakin tilannenopeudella välillä sujahtelevat tai ihmetellä kuinka monta ihmistä saman moottoripyörän kyytiin saa mahtumaan (koko monilapsisen perheen ihan helposti, ei tee edes tiukkaa). Liikenne on kuitenkin myös paikallisten riesana, sillä lehdissä päivitellään jatkuvasti turvattomuutta kaduilla. Saastuttava liikenne luo sivutuotteenaan pakokaasun aiheuttamia limaisia yskiä (Kathmandu cough), jotka tuntuvat olevan oikein kansallistauti täällä Kathmandun laakson alueella. Moni kulkeekin kaduilla maski naamallaan, jotta edes osa pakokaasusta suodattuisi pois ja hengityksen olisi helpompi taas kulkea. Kaikesta tästä huolimatta pidän Kathmandun kaduista ja uskon, että niitä tulee ikävä kotiinpaluun jälkeen.

Nainen maaseudulla tähyää parempaan tulevaisuuteen

Kansan, varsinkin maaseudulla asuvien naisten ja tyttöjen lukutaidottomuus on otollista maaperää maoistien opeille. Puolue saarnaa tasa-arvoisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, mutta puolueen johdossa on tottakai vain miehiä. Maaseudun maoistit saavat omat kommunistisen manifestinsa opit suoraan noin sadan vuoden takaisessa muodossaan Leninin Neuvostoliitosta, rinnastaen maoistien tavoitteet hallituksen ja pääministerin erosta tuon aikaiseen bolsevikkien vallankumoukseen. Sen vuoksi kaupungeissa asuvat maoistit ovatkin kritisoineet maaseudun väen ajatuksia kommunismista ja maoistien opeista, jotka ovat kuin menneisyyden haamuja eikä enää sovellettavissa nykyisen tietoyhteiskunnan ja informaatiolähteiden maailmaan. Ajatusten tulisi muuttua, jotta niillä olisi käyttöarvoa nykyajan maailmassa.

Sadanvuodentakaiset opit kuitenkin iskivät taloudellisesti kehittymättömään maaseudun väestöön ja kansa oli valmis nousemaan hallitsevaa ylimystöä vastaan. Tosin maoistien taktiikkana on aikaisemminkin ollut myös pakottaa ihmisiä oman asiansa taakse: sisällissodan aikana köyhistä maaseutuperheistä yhden, usein miten perheen tyttären tai pojan, oli pakko liittyä maoistien joukkoihin väkipakolla. Tästä johtuen puolueen sanomaa ei uskalla pitää kansan omana sanomana, jos riveissä marssii pakotettuina maaseudun köyhimpien perheiden lukutaidottomia lapsia, naisia ja miehiä, joille on aivopesunkaltaisesti saarnattu oppeja, joiden ainoana tarkoituksena on tukea puolueen rikkaiden johtajien poliittisia tavoitteita.

Nepalin poliittisessa ympäristössä, kuten myös monen muun maan vastaavissa tilanteissa, on vaikeaa sanoa, kuka on hyvä ja kuka paha, kuka oikeassa ja kuka väärässä, sillä hallituksessa istuu myös paljon ministereitä, joiden toimintaan kansa ei ole lainkaan tyytyväinen. Demokraattisen ja vakaan yhteiskunnan perustana tulisi olla perustuslaki ja hallitus, joka pystyy johtamaan maata ja jolla on kansalaisten luottamus työnsä oikeutuksena. Tilanne ei ole tällainen Nepalissa. Perustuslakia yritetään kirjoittaa 28.5. mennessä valmiiksi, puolueiden välille yritetään luoda konsensusta ja rauhanprosessi pitää käynnissä välttämällä väkivaltaisuuksia, mutta tilanne tällä hetkellä ei näytä hyvältä ja toiveet minkään edellämainitun onnistumisesta ovat vähintäänkin heikot, miltei mahdottomat.

Paulo Freiren sorrettujen pedagogiikka on ollut mielessäni viimeaikaisten tapahtumien johdosta. Heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten äänten saaminen kuuluviin päätöksenteossa ja voimaannuttaminen omien oikeuksiensa puolustamiseen on myös Nepalissa poliittisen päätöksenteon kompastuskiviä. Rauhantahtoisissa vastamielenosoituksissa yleislakkoa ja sortoa vastaan nousivat lähinnä kaupunkilaiset opiskelijoiden ja kansalaisjärjestöjen toimijoiden johdolla. Viimeviikkoinen maoistien protesti koski vain pääministerin ja hallituksen eroamista, josta loppujen lopuksi suurin osa kansasta ei hyödy millään tavalla, mutta puolueen johto hyötyisi saadessaan poliitista valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Kuinka usein kuitenkaan johtajat aidosti välittävät siitä, mitä heidän kannattajiensa ja heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten etu vaatisi? Varsinkaan, jos tämä on ristiriidassa johtajien oman edun kanssa.

Juuri tästä syystä heikoimmassa asemassa olevia kansalaisia tulisi pystyä voimaannuttamaan, jotta heidän äänensä saataisiin kuuluviin päätöksentekoprosessissa ja mahdollisesti silloin myös päätökset hyödyttäisivät heitäkin, antaen mahdollisuuden kehitykselle ja uudistuksille maan joka kolkassa. Miten kansalaisia sitten voimaannutetaan? Sorrettujen pedagogiikan mukaan ratkaisu löytyy yksilön tutustuessa vallitsevaan sosiaaliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen, muodostaessa kriittisen tarkastelutavan ja tämän jälkeen suhtautuessa tiedostavasti itseään ja ympäristöään koskeviin asioihin. Sorrettujen pedagogiikan keskeisenä ajatuksena on voimaannuttaa ihmisiä tiedostamaan poliittinen ja muiden ihmisten heitä kohtaan harjoittama sorto ja vapautua siitä.

Miten tähän sitten oikein päästään maassa, jossa ihmisten lukutaitoprosentti on huiman alhainen eikä koulussa opeteta juurikaan ajattelemaan kriittisesti vaan toistetaan opettajan perässä ja opetellaan ulkoa oppisisältöjä behavioristiseen ”hauki on kala”-tyyliin. Koulutuksen ja opetuksen tulisi olla oppilaan oman ajattelun tukemista ja kriittisten ajattelun taitojen opettamista, jotta oppilas kykenisi tarkastelemaan ympäröivää yhteiskuntaa kriittisesti. Lukutaitoinen koulutettu ihminen kykenee ottamaan osaa ja arvioimaan kriittisesti itseään ja ympäröivää yhteiskuntaa koskevaa keskustelua, pystyy äänestämään vaaleissa ja vaikuttamaan elämänsä suuntaan aivan eri tavalla kuin lukutaidoton. Koulutuksen merkitys on edelleen hämärän peitossa erityisesti maaseudulla, jossa kouluttamattomat vanhemmat eivät näe sitä hyötyä, jota koulutus ja lukutaito voisivat heidän lapsilleen antaa. Erityisesti tytöiltä evätään mahdollisuus koulunkäyntiin edelleen useammin kuin pojilta, ja tämä luo epätasa-arvoisuutta, jota tässä maassa on muutenkin jo riittämiin.

Kouluttamaton ja tyttömänä turhautuva nuoriso on helppo kohde karismaattisten puoluejohtajien agitaatiopuheille. Nuorisotyöttömyyden voitaisiin jopa väittää uhkaavan maan sisäistä turvallisuutta ja vääristellyt argumentit maolaisen kommunistisen puolueen sanomasta saavat nuoret innostumaan ja nousemaan hallitsevaa systeemiä vastaan. Toimettomana olevat nuoret on helppo houkutella mukaan mielenosoituksiin, sillä turhaumien purkaminen väkivallan kautta ei ole nuorille, erityisesti miehille ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaan se sattaa olla jopa mieluisaa puuhaa monelle. Tämä on pelottavaa. Ja valitettavan yleistä niin monessa köyhemmässä etelän maassa, jossa väestöstä noin puolet on alle 18-vuotiaita ilman kunnollista koulutustaustaa ja työttömänä odottamassa mielenkiintoisia mahdollisuuksia tai edes jotain tekemistä, jolla olisi heille merkitystä. Tähän saumaan sitten iskevät poliittiset vaikuttajat ja muut nuoria aivopesevät tahot, jotka tarvitsevat joukkovoimaa sanomansa taakse. Nuoria hyväksikäytetään ja kun agitaattoreiden viesti joko menee läpi tai toiminta joudutaan lopettamaan, jäävät nuoret tyhjän päälle ja turhautuminen sekä suuttumus vallitsevaa systeemiä kohtaan vain kasvaa.

Tästä lähtökohdasta katsoen seuraavien viikkojen aikana toteutettavat maoistien uhkaamat joukkojen koulutukset ja jättimielenosoitus 25.5. eivät luo turvallisuuden tunnetta, vaan ennemminkin pelonsekaista odotusta siitä, mihin tämä maa on menossa ja mitä kaikkea vielä voikaan tapahtua, ennen kuin tämä on ohitse.

Lehdistölle ja tiedotusvälineille viimeiset neljä vuotta ovat olleet nopean kehityksen aikaa Nepalissa. Monarkian ja sisällissodan aikana ei ollut lainkaan tavatonta, että toimittajia, aktivisteja, tiedostavia opiskelijoita ja poliitikkoja vangittiin tai seurattiin tiiviisti kaikkia heidän tekemisiään. Myöskin sanan- ja kokoontumisenvapaus oli monen muun perustuslaissa turvatun oikeuden ohella kumottu. Uuden hallituksen ja demokratiaprosessin myötä lehdistönvapaus on kasvanut ja nyt, uuden maoistien agitoiman mielenosoituksen aikana tavallisella kansalla on mahdollisuus seurata tilannetta lähes reaaliajassa tiedotusvälineiden kautta, kun lehdistön ja median läsnäolo mielenosoitusalueilla on turvattu ja oikeutettu myös maoistien toimesta. Lehdistössä voidaan myös kritisoida ja kyseenalaistaa  suhteellisen vapaasti poliittisia toimijoita motiiveineen, joten oikean faktatiedon saamiseen tilanteen kehittymisestä uskaltaa luottaa jollakin tasolla. Toisaalta toimittajia myös on murhattu täällä ollessani ja hallitus ei ole tehnyt asian tutkimiselle mitään. Toimittajien pahoinpitelyitä ja ahdistelua on tullut julki myös nyt mielenosoitusten aikana. Totuuden kertojan rooli ei ole koskaan täysin turvallinen, mielipiteidenkin esittäminen saattaa olla vaarallista, erityisesti tällaisina aikoina.  Tänään median edustajia on ollut kaduilla myös toisesta syystä, juhlistamassa kulkuein lehdistön- ja sananvapauden päivää sloganilla ”Freedom of Information: The Right to Know”.

Kansalla on todellakin oikeus tietää, mitä heidän maassaan tapahtuu ja miksi, vaikka tätä on hieman vaikeaa ymmärtää uutisoinnista huolimatta. Miksi maoistit ovat kerääntyneet kaduille, mitä he haluavat? Oman kerran ansaitun valta-aseman palauttamista pakottamalla hallituksen ja pääministerin eroamaan, jota ei mitä luultavammin tule tapahtumaan. Nepalista ei toivottavasti ole tulossa maoistien johtamaa valtiota, eikä tätä tultaisi kansainvälisessä yhteisössäkään hyväksymään, joten maoistien vaatimuksilla ei ole oikeaa mahdollisuutta toteutua. Puolueen johtohahmot ovat ainoita, jotka voivat mielenosoituksen tuloksista aidosti hyötyä saamalla mahdollisesti lisää poliittista valtaa, mutta tavallinen köyhä kansa, joka on lähinnä maaseudulta agitoitu mukaan mielenosoitukseen, ei tule siitä hyötymään sosiaalisesti, poliittisesti tai taloudellisesti tai muutenkaan oikeastaan mitenkään. Tilanteen rauettua puolin tai toisin palaa mielenosoittajat loppujen lopuksi kotiseuduilleen ja elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin. Tällä hetkellä poliittiset päättäjät istuvat yhä neuvottelupöydän ääressä yrittäen luoda konsensusta ja kaikille osapuolille sopivaa ratkaisua. Myönnytyksiä on jo tarjottu maoisteille, mutta puolueen johtajat eivät tyydy muuhun kuin pääministerin ja hallituksen eroamiseen, sillä ilman tätä eivät johtajat voi luovuttaa menettämättä kasvojaan kannattajajoukkojen edessä. Saa nähdä syökseekö maoistijohtajien egot tämän maan perikatoon. Nyt ei auta kuin odottaa ja seurata tiedotusvälineistä tilanteen etenemistä.

Poliittiset epävakaudet ovat olleet Nepalissa ongelmana jo pitkään, ja uuden perustuslain kirjoituksen ollessa loppumetreillään alkaa tunnelmat kiristyä Kathmandun kaduilla. Alle kuukauden kuluttua,  28. toukokuuta uuden perustuslain tulisi olla valmis, mutta puolueiden välillä vallitsevat erimielisyydet uhkaavat prosessin onnistunutta toteutumista. Kun Nepalin pitkäaikainen ja rakastettu pääministeri Koirala kuoli maaliskuun lopussa, moni rauhanprosessiin ja uuteen perustuslakiin uskonut vetäisi säikähdyksestä henkeä useampaan kertaan, sillä kaikkien poliittisten toimijoiden kanssa hyvin toimeen tullut fasilitaattori ja rauhanprosessin puolestapuhuja oli nyt poissa. Miten uusi perustuslaki saadaan aikaan, kun puolueiden riitelylle ei ole enää ketään kaikkien kunnioittamaa välikättä olemassa? Prosessia on kuitenkin jatkettu, mutta nyt vapun aikaan, kansainvälisenä työväen ja kommunistisen liikkeen juhlapäivänä 1.5. on Kathmandun kaduille vyörymässä kymmentuhatpäinen maoistien agitoima joukkoliike, joka on luvannut pitää mielenosoituksensa rauhallisena, jos hallitus joukkoineen ei puutu siihen. Väkivaltaan kuitenkin tullaan vastaamaan väkivallalla. Lähikaupungeissa, erityisesti maoistien alueilla, nuorisoa on varustettu puukepein ja annettu itsepuolustuskoulutusta sekä khukuriveisten käyttökoulutusta, mutta toiminta on nyt lopetettu. Tämä kuitenkin herättää huolta, sillä ilmassa on ollut puhetta myös vallankumouksesta, uudesta peoples movementista ja muutostoiveista kansan halutessa vihdoinkin asiat paremmalle tolalle.

Kutsu mielenosoitukseen

Jos mielenosoitus ei tuota maoistien toivomaa tulosta, ollaan koko maa ajamassa yleislakkoon 2.5. eteenpäin määrittämättömäksi ajaksi, kunnes hallitus ja puolueet pääsevät yhteisymmärrykseen keskenään. Tilanne ei voi olla vaikuttamatta uuteen perustuslakiprosessiin, joten uskon poliittisten puolueiden yrittävän hieroa sovintoa pikaisella aikataululla. Miten tämä kaikki vaikuttaa meihin maassa asuviin? Ei varmaankaan heti mitenkään muuten kuin rajoittamalla liikkumisvapautta Kathmandun laakson sisällä, mutta yleislakon pitkittyessä muitakin ongelmia saattaa alkaa ilmetä. Itselläni viisumin uusiminen olisi tullut ajankohtaiseksi parin viikon kuluttua, mutta hoidimme sen jo tällä viikolla kuntoon ihan varmuuden vuoksi, jotta yksi huoli saadaan vähemmäksi. Olen jumissa Kathmandussa ainakin viikonlopun, yleislakon alkaessa pidempään. Samaan aikaan täällä etvona olevat,  Kathmandussa asuvat tytöt ovat luvanneet majoittaa minut luokseen lakon ajaksi, joten seurailemme tilannetta yhdessä. Lähetystö on suositellut varustautumaan viikon elintarvikkeilla lakon mahdollisesti venyessä pidemmäksi ja välttämään ulkonaliikkumista, jos väkivaltaisuuksia ilmaantuu. Tilanne on äärimmäisen ikävä paikallisten ihmisten kannalta vaikeuttaen heidän jokapäiväistä elämäänsä tarpeettomasti ja ilmassa leijuva väkivallan uhka ei helpota tilannetta lainkaan.  Nyt vain jäämme odottamaan  miten tilanne etenee, millaiseksi mielenosoitus muodostuu ja mitä siitä seuraa. Parhaimmassa tapauksessa mielenosoitus jää rauhallisen vappumarssin tasolle, pahimmassa tapauksessa jotain ihan muuta, jota ei edes uskalla ajatella tai sanoa ääneen.